Hiekkakenttien kutsu

Puolustuksen keskeltä löytyy pystyjuoksua varten sopiva rakonen, siis sinne. Täydellinen ajoitus, puolustajat jäävät seisoville jaloilleen. Loistava laidasta maata pitkin annettu läpisyöttö puhkaisee puolustuslinjan ja tulee suoraan jalkaan. Vastassa ainoastaan yhtäkkiä avautuvasta tilanteesta hölmistynyt maalivahti.

Mielessä jo seuraava liike, pallo kevyellä sisäsyrjäkosketuksella oikeaan alanurkkaan, kuin Arjen Robben konsanaan. Liian aikaisin. Haltuunotto jää puolittaiseksi, kengänkärki tökkää tantereeseen ja nilkasta kuuluu rusahdus. Maalituuletus vaihtuu päivystysjonoon. Kausi on ohi jo ennen kuin se on kunnolla alkanutkaan.

Hiekkapilven keskellä

Kauan odotettu puulaakikausi on omaisten kauhuksi jälleen pyörähtänyt käyntiin. Edellisestä pelikerrasta on tietenkin reilusti aikaa, ainakaan koko pitkäksi venähtäneen talven ja hitaasti käynnistyneen kevään aikana ei palloon ole koskettu. Hädin tuskin edes lenkillä käyty. Monilla tauon jälkeen innostuneilla viime pelistä tai jopa juoksulenkistä on aikaa kulunut useita vuosia. Lahjattomat harjoittelevat. Mutta intoa löytyy, kaipuu kentälle on ylitsepääsemättömän suuri.

Harrastesarjakauden kynnyksellä on häthätää kokoon kerätty porukka, joka hitsautuu joukkueeksi siinä silmänräpäyksessä, kun erotuomari viheltää ensimmäisen matsin alkaneeksi. Pelipaikat kentällä määräytyvät sattumanvaraisesti viimeistään silloin, kun lennosta tapahtuva vaihtoruletti käynnistyy.

"Kuka hoitaa topparin tontin?"

Tomupilven keskellä taistellaan pallosta, periksi ei anneta. Voimasanat ja ähellys korvaavat puuttuvat taidot. Reidet huutavat hoosiannaa, kylkeen pistää, henki ei kulje. Ei jaksa! Siitä huolimatta silmien edessä ikään kuin sattumanvaraisesti pomppiva pallo vie mukanaan. Ei voi millään antaa periksi, pallo on pakotettava vastustajan maaliin vaikka väkisin, tai ainakin pidettävä pois omasta.

Hiekkakenttien balettia

Kevätlaitumille kirmanneet harrastejalkapalloilijat ovat oleellinen osa terveyskeskusten ja lääkäriasemien asiakaskuntaa etenkin näin kauden alussa. Kaukokatseisimmat ovat hoitaneet oman vakuutusturvansa kuntoon jo ennakkoon, kukkarostaan tarkimmat ovat säästäneet sen muutaman elintärkeän kympin vakuutusmaksuista.

Periksi ei anneta!

Venähtäneet nivuset, hiekkakentillä nirhautuneet pohkeet ja polvet, kaatumisissa venähtäneet tai murtuneet ranteet, vääntyneet polvet ja nilkat ja niin edelleen. Suuren innostuksen vallassa hankitut lievemmät tai vähän vakavammat vammat pudottavat harrastejoukkueiden pelaajia riveistä heti ensimmäisten otteluiden alkuminuuteista lähtien.

Veikkausliigassa valmentajat purnaavat kiivaasta pelitahdista, joka käy pelaajien kunnon ja terveyden päälle, kun palautumisaikaa rasituksista ja kolhuista ei pelien väliin jää riittävästi.

Puulaaki- ja harrastesarjoissa pelataan usein samana iltana useita pelejä peräkkäin. Kausi on tosin lyhyt, mutta pelitahti sitäkin kiivaampi, vaikka itse pelin tempo tai ottelun kesto ei vedäkään vertoja "oikeille" peleille. Silti, kun enimmäkseen treenaamattomat ja pelistä huumaantuneet karjut temmeltävät karheilla ja osin huonokuntoisilla hiekkakentillä, kaikkein onnekkaimmat tekonurmilla, ei rasituksilta eikä vammautumisilta vältytä millään.

Pelaajia putoaa pelistä kaiken aikaa, pienenevät pelaajaringit eivät salli rotaatiota. Kohta täydennetään joukkueita taas kadulta, eihän näissä sarjoissa siirtoikkuna rajoita uusia pelaajahankintoja. Lisää kylmiltään kentille poimittuja pystymetsien miehiä tarvitaan odottamaan pääsyään päivystysjonoon.

Ja taas mennään - jääpussit esiin

Miksi, oi miksi pitää raahautua kylmiltään sinne kentille juoksemaan pallon perässä ja telomaan itsensä (ja joskus toisiaan)? Tätä kysyvät sadat ja tuhannet huolestuneet puolisot ja lähiomaiset kautta Suomen.

Eikö aika ole jo ajanut ohi, eikö ole nyt jo viisainta lopettaa ja siirtyä lopullisesti katsomon puolelle tai kotisohvalle kaukosäädin kädessä seuraamaan jalkapalloa sellaisena kuin se taidokkaimmillaan näyttäytyy. Omaishoitajien kuorma on jo ennestään riittävän suuri.

Viisaat päät yhteen

Tuhannet ja taas tuhannet harrastepalloilijat kuitenkin tuntevat hiekkakenttien kutsun ja vastaavat siihen lähipiirien vastustuksesta huolimatta. Onhan futis ehdottomasti parhaimmillaan itse pelattuna, tunteet aidoimmillaan itse kentällä koettuina. Katsomiskokemus, oli se kuinka upea tahansa, on vain korvike. Kentälle mennään nimenomaan rakkaudesta lajiin. Vaikka vajaakuntoisena, pienellä riskillä. Innostus korvaa osaamisen, halu kyvyn. Lopettaa ei voi ennen kuin on aivan pakko.

Tamperelaisen Gotham City FC:n tuoreessa 20-vuotishistoriikissa Metsän yli puiden siimekseen (Suuri Kurpitsa, 2013) Sami Kolamo summaa harrastefutiskokemuksen osuvasti: "Pelin jälkeen kätellään vastustajat ja niellään kivut ohranjyvä silmässä. Ja kuin taikasauvan napautuksesta: kitsaasti onnen hetkiä annostellut ottelu alkaa näyttää suurelta yhteisölliseltä sankaritarinalta, jonka ylistystä vihlovat reidet, tukkoiset pohkeet, mustuneet pottuvarpaat ja tulehtuneet akillesjänteet laulavat. Näin keho ajattelee ja tuntee - ja kipunoi heimoveljiensä seuraan!"