Jalkapalloa ja filosofiaa - Sokrates ja syöksypusku

Vähän varovaisena ja taidoiltani vajavaisena palloilijana olen harvemmin uskaltautunut syöksypuskuun. Nyt koetin yrittää ja osua kohdalle tuleviin keskityksiin, jotka välillä olivat helpompia, välillä kierteisempiä.

Docendon kustantama, Jussi Antti Saarisen ja Mikael Melanin toimittama Sokrateen syöksypusku - jalkapallon filosofiaa innosti sukeltamaan syvemmälle jalkapallon ja käsitteiden maailmaan. Yhdeksän yliopistotutkijan käsittelyssä jalkapalloa tarkastellaan tavallista poikkeavasta näkökulmasta.

Pehmeäkantisessa opuksessa pureudutaan jalkapallon olemukseen filosofiselta kantilta, tarkastellen sen ominaisuuksia ja sen ympärillä tapahtuvia asioita ja ilmiöitä. Oman käsittelynsä saavat niin lajin yhtymäkohdat leikkiin ja taiteeseen kuin metsästykseen tai uskontoonkin. Kirjoittajista valtaosa on filosofeja, mutta mukana on myös psykologeja ja uskontotutkijakin.

Teoksen toimittajista toinen, Saarinen tarkastelee omassa kirjoituksessaan jalkapalloa leikin näkökulmasta. Vapaaehtoisuus, hauskuus ja nautinto erottavat pelin ja leikin velvollisuuksista ja tavallisesta elämänmenosta. Kirjoittajan mukaan jalkapallo on leikin kaltaista, sillä peli itsessään tarjoaa tyydytyksen, eikä siitä saatava taloudellinen tai muu hyöty. Leikin tärkeyttä korostava Saarinen muistaa toki varoittaa myös voiton ja tehokkaan suorittamisen ylikorostamisen uhkasta leikille ja leikinomaisuudelle.

Onko yksilön vai joukkueen rooli ratkaisevampi? Tätä pohdiskelee Jani Hakkarainen ja tuntuu löytävän vastauksia Kreikan vuoden 2004 EM-joukkueen ja Arrigo Sacchin 1980-90 -lukujen AC Milanista. Ainakin näissä tapauksissa joukkue oli enemmän kuin yksilöidensä summa.

Pessi Lyyra ja Teemu Taira puolestaan sukeltavat omissa osuuksissaan jopa ihmisen lajikehityksen ja uskontojen maailmaan. Pelikentän pyhyys, pelaajien asema kuninkaina (lempinimiä myöten), joukkueen kapteenit alfayksilöinä sekä uskonnolliset yhteisöt ja käsitteet Maradonan kirkkoa ja Jumalan kättä myöten käydään läpi. Ero tehdään myös ns. oikeinkannattamisen ja lajin seuraamisen välille.

Joukkueen yhteistoiminnasta pelin runoutta etenkin "odottamattoman ja selittämättömän tapahtumisesta" löytää Miira Tuominen. Maali- ja tuloskeskeisten eeppisten sankaritarinoiden ohella
Tuominen löytää jalkapallon runoutta myös joukkueiden "taianomaisesta yhteispelistä" ja hienovaraisesta ja saumattomasta toiminnasta.

Max Ryynäsen Taidejalkapallo vie yksilöiden kauniiden ja näyttävien suoritusten pariin. Visuaalisen kulttuurin erikoismiehelle sopiikin esteettinen tarkasteluretki etenkin Brasilian vuoden 1982 näyttävän MM-kisajoukkueen Zicon ja Sócratesin, sekä myös modernimmin Zlatanin, upeiden maalien, temppujen ja kikkojen maailmaan. Mutta samalla Ryynänen hehkuttaa myös pihapelien ITE-taiteilijoita, heitä, joille riittää oman korttelin kuninkuus.

Sama Sócrates nousee itselle jälleen mieleen kirjoittajista jalkapallopiireissä selvästi nimekkäimmän, entisen futisammattilaisen Heikki Haaran kirjoitusta Jalkapallo ja tila lukiessa. Haara kirjoittaa kentän tilan luovasta kontrolloinnista ja hyödyntämisestä sekä ajasta ja tilasta resurssina, jota pelaajat luovasti käyttävät.

Haaran mukaan vaikka joukkueiden pelikuviot ja valmentajien luomat taktiikat olisivatkin viimeisen päälle hiottuja, loppupeleissä kuitenkin "yksittäisten pelitilanteiden ratkaisut riippuvat ainoastaan pelaajien henkilökohtaisista tulkinnoista". Tuo Brasilian 1980-luvun keskikentän taituri ja elegantti herrasmies Sócrates Brasileiro Sampaio de Souza Vieira de Oliveira oli juuri noiden tulkintojen mestari.

Teoksen muissa teksteissä tutkiskellaan muun muassa rakkautta jalkapalloseuroihin ja kannattamisen syvintä olemusta sekä lajin tuotteistumista. Myös (epä)urheilijamaisuus ja vastustajan olemassaolon pysyvyyden tärkeys nostetaan pohdiskeluissa esiin. Voiko kannattaja edes toivoa vihaamansa vastustajajoukkueen tuhoa - vai onko hänen toivottava sen selviytymistä? Sillä jos vastustaja tuhoutuu, mitä sitten vihata ja vastustaa?

Aivan kevyttä luettavaa teoksen filosofiset tarkastelut eivät ole, mutta antoisaa silti. Pahimmat tieteelliset kiemurat jätetään nurkkaan ja teksti pysyy ymmärrettävänä ja kiintoisana. Kierteisimpien keskitysten kohdalla joutui toki pohtimaan lukemaansa ja ottamaan pienen neuvoa antavan.

Pienellä vaivannäöllä Sokrateen syöksypusku avaa uusia näkökulmia esimerkiksi otteluselostusten ja -raporttien kieleen ja kaavaan. Samalla se auttaa lukijaansa pohtimaan lajin merkitystä myös tulosten ja sarjataulukoiden ulkopuolelta. Pohtimaan sitä, mitä laji perimmältään kertoo ihmisestä.

Mutta kaikesta syvällisestä tutkiskelusta ja pohdiskelusta huolimatta, tärkeintä on leikki. Kuten Jussi Antti Saarinen toteaa: "Ilman leikkiä jalkapallosta puuttuu sydän."

Sokrateen syöksypusku – Jalkapallon filosofiaa. Toim. Jussi Saarinen & Mikael Melan. Docendo 2014.