Tórshavn-a-go-go, osa 2: Uppi á Brekku

Metropolin vilinä ahdistaa, tästä parinkymmenentuhannen ihmisen suurkaupungista on pakko päästä hetkeksi pois. Heti lauantain aamutuimaan vuokra-auto alle ja menoksi. Väljemmille väylille.

Kiertomatka tutustuttaa sukkelasti sumuisiin Färsaariin. Jylhät kalliot, jyrkät ruohikkoiset rinteet ja vihreä väri hallitsevat näkymiä vuonojen puhkomassa maisemassa. Lampaat laiduntavat tienvarsilla ja seikkailevat ajoväylillä. Täällä ei tahtoisi pimeän aikaan ajella, sillä nämä veijarit eivät silloin tiestä erotu ennen kuin on liian myöhäistä. Toki Sepen ja Valtterin olisi täällä mieluisaa olla.

Minne tahansa ajatkin, vastaan tulee myös keinotekoista vihreää: lähes joka kylään on kasvatettu jalkapallokenttä tai ihan -stadion. Niitä on FIFAn ja UEFAn kehitysrahastojen rahoilla lannoitettu.

Niinpä maassa, jossa noin joka kymmenennellä on jalkapallolisenssi, riittää peli- ja harjoituspaikkoja. Färsaarten 50 000 asukkaasta lähes 5 000 harrastaa aktiivisesti futista. Huikeata!

Pallopojan painajainen Eiðissä

Bongaamme matkamme aikana mm. Eiðin pikkukylän (vajaa 700 asukasta) kentän kirjaimellisesti aivan Atlantin rannalla (oikea pallopojan painajainen), Leirvíkissa kaksi ja Klaksvíkissa yhden uuden stadionin. Ja näitä tulee tosiaan vastaan joka puolella.

KÍ Klaksvíkin värit näkyvät kaupungin stadionilla

Leirvíkin modernimpi stadion

Varsin asiallisen näköisiä nämä modernit tekonurmikentät ovatkin käytännöllisine katsomoineen, ei mitään turhaa ja ylimääräistä. Katsomoissa kotiseuran värit ja samasta yhteydestä löytyvät monasti myös seurojen toimistotilat. Näin se pitää tehdä, mieluummin yksinkertaiset, mutta toimivat fasiliteetit. Mieluummin useampi samalla rahalla ikuisuuden kestävien kerskaprojektien sijaan. Tällaiset toimisivat Suomessakin.

Leirvíkin Uppi á Brekku -stadion on nimensä mukainen ("ylhäällä rinteessä"). Tekonurmikenttä on sijoitettu hankalasti lähestyttävään paikkaan. Kentän löytäminen on jo vieraalle haaste, reittiä ei opasteilla ole pilattu. Mutkitteleva reitti asuinkatuja pitkin vihdoin johtaa perille. Näkymä palkitsee - luonnon muovaamassa amfiteatterissa ympärillä kohoaa lähes pystysuoraa seinämää varmaankin parinsadan metrin verran.

Uppi á Brekku

Internetin mukaan Uppi á Brekkun kapasiteetti on 2000, mutta ensimmäistäkään rakennettua katsomoa ei täältä löydy. Kentän laidalle mahtuu seisoskelemaan, mutta ylempänä rinteessä toki on tilaa vaikka kymmenille tuhansille, jos vaan jalansija rinteellä pitää.

Lauantai-iltapäivän viihteenämme on Färsaarten 2. deidlin (=2. divisioona, maan kolmas sarjataso) ottelu Vikingurin ja B71 Sandoyn välillä. Vikinguria edustaa sen kolmosjoukkue, fuusioseuran Leirvíkin paikallisosasto.

Itse peli ei suurempia hienouksia tarjoa. Kotijoukkueen veskarilla on huonompi päivä (vai sittenkin normipäivä?), sillä yhtään koppia ei taida 90-minuuttisen aikana tarttua. Eteen syljetystä vaparista B71 kuittaa avausmaalin, ja toisella jaksolla vieraiden pirteästi koko ottelun ajan esiintynyt 16-vuotias Ari M. Olsen iskee läpiajosta toisen puolustuksen sekoiltua.

Tuomarilinja se vasta eksoottinen tässä matsissa eksoottinen onkin. Suunsoitosta nousee heti alkuminuuteilla pari keltaista korttia, mutta muuten kentällä saa suorastaan painia ja kenkäistä jälkipeleissä vastustajaa ilman mitään seuraamuksia.

Käsirysykään ei ollut kaukana

Loppuhetkien käsittämätön rankkarituomio kruunaa tuomariston päivän. Vikingur pääsee pilkulla maalin päähän, mutta se ei vieläkään riitä.

Ihmettelemme kentän laidalla avustavalle tuomiota tyyliin "was it a penalty?" - tämä kirmaa valvomaan aloitusta keskiviivan tuntumaan, pyörittää vinhasti päätään ja vastaa: "Never!" No, hyvää yhteistyötä tältä kolmikolta.

Pelin tason perusteella näiltä saarilta voisi löytyä pelipaikkaa lukuisille suomalaisille alasarja- tai puulaakifutaajille, jos vain kalatehtailla olisi päivätöitä tarjolla. Tämä jäi kysymättä tällä reissulla.

Piti siihen kaverin saksipotkuunkin änkeytyä mukaan (Vikingur)

Illemmalla takaisin Tórshavniin palattua ihastun (vielä vähän keskeneräisen) kansallisstadionin, Tórsvøllurin, viereiseen kakkoskenttään. Pääkatsomoa vastapäätä löytyvät kahden eri seuran, Havnarin ja B36 Tórshavnin nimikkokatsomot, joiden uumeniin on rakennettu seuroille omat toimistot, seuratalot ja kunnon pukukoppi- ym. tilat. Varsin mainio ratkaisu. Seuraavana päivänä tänne on varsinaista asiaakin, kun Huuhkajat esiintyvät.

Tórsvøllurin kakkoskentän katsomot joukkueiden väreissä

Sunnuntain matsia odotellessa askel vie iltamyöhällä vielä pääkaupungin keskustan irkkubaariin, joka alkaa täyttyä huuhkajakannattajista. Laulut eivät vielä aattoiltana ota irrotakseen, mutta kunhan nuottiöljy tekee tehtävänsä, sunnuntain h-hetkellä varmaankin jo lähtee.

Linkit matkakertomuksen avaus- ja päätösosiin:
Tórshavn -a-go-go, osa 1
Tórshavn-a-go-go, osa 3: Tórsvøllurin ihme